Kotona lasten kanssa - ajatuksissa idyllistä, todellisuudessa toista?

Mahdollisuus hoitaa lapsia kotona ei ole itsestäänselvyys kaikkialla, siitä siis sietää todella olla kiitollinen. Mutta kun aikoinaan jäin esikoisesta äitiyslomalle, unelmani ihanasta vauva-arjesta kariutuivat nopeasti. Vauva oli ihana, perheeni oli ihana, kaikki oli ihanasti (koliikki-itkuista huolimatta). Mutta sisällä kalvoi ahdistus onnesta huolimatta. Ahdistus yksinäisyydestä. Olin jättänyt opiskelut tauolle tietenkin, ja ystävieni mennessä opiskeluissaan (eli elämässään) eteenpäin, tunsin itse jysähtäneeni paikoilleni.  Vaikka minun PITÄISI nauttia juuri siitä elämäntilanteesta, jossa olin. Ratkaisin tilanteen jatkamalla opintojani niin pian kuin suinkin oli mahdollista. Mutta ahdistus korvautuikin huonolla omalla tunnolla pienen laittamisesta päivähoitoon.

Huono omatunto esikoisen päivähoidosta jatkui siihen asti, kunnes jäin uudestaan kotiin äitiyslomalle kuopuksen kanssa. Toisella kertaa ajattelin omistautua hommalle ihan koko olemuksellani ja olla kotona niin pitkään kuin suinkin mahdollista. Kaksi siskoani ja muutama ystäväni olivat samaan aikaan äitiyslomalla, joten yksinäisyyttä en kokenut. Samaa ”muut menevät elämässään eteenpäin ja minä pysyn ”paikallani” oloa ei tullut. Kotona lasten kanssa olemisen kokemus oli tällä kertaa täysin toisenlainen kuin aikaisemmin ja nautin ajasta suunnattomasti. Tuli kuitenkin aika, kun lähipiiri käänsi seuraavaan sivun elämässään, eli jatkoivat töitä ja heidän lapsensa aloittivat päivähoidon. Itsekin kyllä menin elämässä eteenpäin aloittamalla opiskelut, mutta pidin hyvin tärkeänä, että lapset olisivat mahdollisimman vähän hoidossa, vain 2-3 päivää viikossa. Olin varma, että jos lapset menisivät kokopäivähoitoon, olisin taas tunnontuskissani.

Opiskelut alkoivat ja arkivapaat lasten kanssa realisoituivat. Yksinäisyys palasi, ja ihanat arkivapaat lasten kanssa muuttuivat äkkiä ahdistaviksi, loputtoman pitkiksi päiviksi, jotka halusin vain mennä pikakelauksella eteenpäin.  Esikoinen kaipasi päiväkotiin yhä enemmän kavereiden luokse, minä turhauduin ja tuntui, etteivät lapset muuta tee kuin riehu tai tappele. Heidän kanssaan puuhastelu tuntui vastenmieliseltä ja samaan aikaan tunsin itseni surkeaksi äidiksi, kun en tehnyt lasten kanssa tarpeeksi enkä nauttinut kotona olosta.

Siis niin tai näin, päivähoidossa tai kotona, ahdistus kalvasi ja omatunto soimasi. Tottakai viimeiseen viiteen vuoteen vanhempana liittyy äärettömän paljon onnen ja ilon tunteita, ja ehdottomasti paljon enemmän hyvää kuin huonoa. Mutta ehkäpä tämä alati jatkuva ahdistavien tunteiden pingis ottelu on ollut seurausta siitä, etten alunperinkään ollut hyväksynyt vanhemmuuteen kuuluvia, niistä vähemmän puhuttuja "inhottavia" tunteita. Yksinäisyys, epävarmuus ja riittämättämyyden tunne kun ovat oman kokemukseni mukaan tämän päivän vanhemuudessa yhtä lailla läsnä kuin ilo, rakkaus ja onnellisuus. Some kuvat toisten täydellisestä perhearjesta saa kuitenkin epäilemään, onko normaalia tuntea niitä "huonompia" tunteita.

Itse olen ainakin mestari kieltämään tunteeni. Ei ole oikeutta tuntea niin kuin tuntee, koska... ja lista on loputon. Koska toiset eivät voi olla lastensa kanssa pitkään kotona, kun joutuvat olosuhteiden pakosta palaamaan töihin. Koska muissa maissa ei ole edes mahdollista viettää kotona niin pitkään lasten kanssa kuin Suomessa. Koska naapurin Liisakin on ollut kymmenen vuotta lasten kanssa kotona eikä ole koskaan valittanut. Joten kun on tullut tunne, että lasten kanssa kotona oleminen on yksinäistä puurtamista melurajat rikkoen, loputonta riitojen ratkaisua ja mannekiininä toimimista,  nopeasti tälläisestä ajattelusta tulee niin syntisen huono omatunto, että on helpompi vain jättää koko tunne huomiotta, tai jopa kieltää se. Mutta tunne kuin tunne tarvitsee tilansa, ja tukahduttamalla se vain kasvaa. Sitä ei voi lakaista maton alle. Huomattu on.

Negatiivisten tunteiden kohtaaminen ja niiden kokemisen hyväksyminen ei ole helppoa puuhaa. Ne on helpompi lakaista sinne maton alle ja täyttää päivät kiireellä, jottei niitä tarvitse kohdata. On helpompi tiuskia, kiukutella ja purkaa pahaa oloaan muihin (tätä itse edes tiedostamatta) kuin ottaa aikaa itselleen. On helpompi suorittaa arkea kuin istahtaa alas. Mutta jotta voi kokea ne hyvätkin tunteet, on vain kohdattava myöskin ne huonot fiilikset. Opeteltava kuuntelemaan niitä ja sallimaan ne. Opittava niistä. Tehtävä niin kuin tuntuu hyvältä, eikä niin kuin pitäisi tehdä. Elettävä oman näköistä arkea. Tuomitsematta itseään. Ymmärtää, etteivät tunteet määrittele minuutta, ne ovat vain oppaana matkalla.

Ei ole helppoa hyväksyä sitä, etten aina koe vanhemmutta niin ihanana asiana. Ei ole helppoa sallia itsensä tuntevan sitä mitä tuntee. Oli se sitten mitä tahansa. Mutta kun tunteet kohtaa, ja ne  "huonotkin” tunteet huomioi, tulee enemmän tilaa niille hyville fiiliksille. Joskus niiden huonojen tunteiden käsittely laittaa arjen uusiksi, joskus sitä huomaa, että kärpäsestä olikin tullut vain härkänen oman pään sisällä. Tärkeintä on kuitenkin kuunnella niitä tunteita ja elää sellaista arkea, mikä tuntuu itsestä hyvälle. Tarkoitti tämä sitten lasten hoitoa kotona tai työuraa lapset päiväkodissa. Mitä ikinä se kellekin tarkoittaakaan, mutta varmaa on, että jokaiselle jotain erilaista. Kun lakkaa tuomitsemasta omat tunteensa, elämä helpottuu kummasti. Tunteista kun ei eroon pääse, vaikka mitä tekisi :)

 Tunteita, Ymmärrystä ja Rakkautta viikonloppuun <3

T. Elli