Mihin se parisuhde katosi?

Parisuhde ja pikkulapsiarki. Siinäpä yhtälö, joka ei ole ihan helppo toteuttaa. Ainakaan minulle. Ehkä joku toinenkin äiti tai isä tuntee samoin?

Perheessämme on 2- ja 4-vuotiaat tytöt ja tässä reilun neljän vuoden aikana jonka olen ollut äiti, on meillä käyty välillä rankkaakin parisuhteen selviytymistaistelua. En yhtään ihmettele, että niin monet pienten lasten vanhemmat päätyvät eroon. On helppoa kadottaa rakkaus puklurätteihin, vaippakasoihin, pyykkivuoriin ja valvottuihin öihin. Kun perheessä on vauva tai pieniä lapsia ovat he vanhempien huomion keskipisteenä. Huomio kiinnittyy puolisosta lapsiin ja heidän tarpeisiinsa mikä on tietenkin aivan luonnollista. Ne pienet hetket, kun lapset ovat untenmailla kuluvat usein oman univajeen paikkaamiseen, ”oman ajan” ottamiseen, kodin siistimiseen, pyykinpesuun tai johonkin muuhun mikä tuntuu tärkeältä. Lapset tarvitsevat paljon läheisyyttä ja vauva saattaa viettää suurimman osan vuorokaudesta äidin rinnalla. Ei siis ole ihme, että läheisyyttä ei riitä enää puolisolle. Puolison (ja omat) tarpeet unohtuvat väsymyksen ja kaiken muun alle kunnes yhtenä hetkenä huomaatkin pohtivasi mitä järkeä on jatkaa parisuhdetta josta ei ole jäljellä kuin rippeet? Saattaa tuntua siltä, että olet ihan yksin vailla tukea ja puoliso tuntuu etäiseltä eikä ymmärrä sinua.

Itse tätä asiaa paljon pohtineena ja läpikäyneenä olen tullut siihen tulokseen, että asiassa on kaksi tekijää, joilla on ihan älyttömän suuri vaikutus siihen, että tilanteet ajautuvat kriiseihin. UNIVAJE JA KESKUSTELUN PUUTE. Väsymys tekee ihmiselle temppuja. Se ajaa kuilun partaalle ja saa maailman kaatumaan päälle pienimmistäkin asioista. Jos oman väsymyksensä tiedostaa ja sen, että omat ajatukset ja reaktiot johtuvat unen puutteesta, on helpompi nähdä valoa tunnelin päässä ja yrittää ehkä järjestää asioita niin, että väsymys vähentyisi. Univajeen pienentäminen lapsiperheessä saattaa kyllä olla aika mahdoton tehtävä. Itse lohduttaudun ajatuksella, että ihan varmasti tulee päivä jolloin lapset nukkuvat kokonaisia öitä omissa sängyissään.

Toisena tekijänä on keskustelun puute. Tai se, että keskustelu on yksipuolista (joko puhumisen hoitaa yksin vain toinen osapuoli tai sitten keskustelun aiheena aina on vauva/lapset). On tärkeää, vaikka ei aina niin helppoa, kertoa puolisolle tunteistaan, murheistaan tai siitä, jos kokee jonkun asian olevan huonosti. Yhtä tärkeää on kuunnella, kun puoliso yrittää kertoa näistä asioista sinulle. Toinen ei osaa lukea ajatuksiasi vaikka kuinka yrittäisit hänelle niitä sanattomasti viestittää (uskokaa pois, olen yrittänyt monesti). Ainoa keino on puhua ja kuunnella. Keskustelun lomassa saatattekin yhtäkkiä huomata, että ette olekaan niin kaukana toisistanne kuin luulitte. Tai oivallatte, että painitte samojen tunteiden ja asioiden kanssa.

Lähtökohdat, parisuhteet, perheet ja tilanteet ovat tietenkin kaikki erilaisia ja kaikkea menetettyä ei saa aina takaisin. Joskus paras ja ainoa ratkaisu ongelmiin on ero eikä se tee kenestäkään epäonnistujaa. Päinvastoin, on rohkeutta luottaa itseensä ja uskaltaa tehdä vaikealtakin tuntuvia päätöksiä, jos tilanne niin vaatii.

Mutta itsetutkistelua kannattaa tehdä. Lapset tuovat elämään niin suuria muutoksia ja vanhemmuus muuttaa myös meitä jokaista ihmisenä. Siksi on hyvä muistaa välillä pysähtyä muutoksen äärelle ja miettiä mistä oikein loppujen lopuksi on kysymys. Miten väsymys vaikuttaa minuun? Miten olen vanhemmuuden myötä muuttunut? Entä puoliso? Miten tunteemme ovat muuttuneet? Olenko muistanut kertoa väsymyksestäni ja tunteistani? Onko yhteys puolisoon vain hetkellisesti kadoksissa ja kuitenkin uudelleen löydettävissä? Osaammeko ja mikä tärkeintä tahdommeko edelleen olla yhdessä muutakin kuin vanhempia?

Tsemppiä kaikille pienten lasten vanhemmille ja univajeen kanssa painiville. Muistakaa, että ette ole yksin. Väittäisin, että maailmassa saattaa olla muutama muukin vanhempi, jolle vanhemmuus ja parisuhteen yhdistäminen ei välttämättä ole ihan pala kakkua.

-Outi