Mihin se parisuhde katosi?

Parisuhde ja pikkulapsiarki. Siinäpä yhtälö, joka ei ole ihan helppo toteuttaa. Ainakaan minulle. Ehkä joku toinenkin äiti tai isä tuntee samoin?

Perheessämme on 2- ja 4-vuotiaat tytöt ja tässä reilun neljän vuoden aikana jonka olen ollut äiti, on meillä käyty välillä rankkaakin parisuhteen selviytymistaistelua. En yhtään ihmettele, että niin monet pienten lasten vanhemmat päätyvät eroon. On helppoa kadottaa rakkaus puklurätteihin, vaippakasoihin, pyykkivuoriin ja valvottuihin öihin. Kun perheessä on vauva tai pieniä lapsia ovat he vanhempien huomion keskipisteenä. Huomio kiinnittyy puolisosta lapsiin ja heidän tarpeisiinsa mikä on tietenkin aivan luonnollista. Ne pienet hetket, kun lapset ovat untenmailla kuluvat usein oman univajeen paikkaamiseen, ”oman ajan” ottamiseen, kodin siistimiseen, pyykinpesuun tai johonkin muuhun mikä tuntuu tärkeältä. Lapset tarvitsevat paljon läheisyyttä ja vauva saattaa viettää suurimman osan vuorokaudesta äidin rinnalla. Ei siis ole ihme, että läheisyyttä ei riitä enää puolisolle. Puolison (ja omat) tarpeet unohtuvat väsymyksen ja kaiken muun alle kunnes yhtenä hetkenä huomaatkin pohtivasi mitä järkeä on jatkaa parisuhdetta josta ei ole jäljellä kuin rippeet? Saattaa tuntua siltä, että olet ihan yksin vailla tukea ja puoliso tuntuu etäiseltä eikä ymmärrä sinua.

Itse tätä asiaa paljon pohtineena ja läpikäyneenä olen tullut siihen tulokseen, että asiassa on kaksi tekijää, joilla on ihan älyttömän suuri vaikutus siihen, että tilanteet ajautuvat kriiseihin. UNIVAJE JA KESKUSTELUN PUUTE. Väsymys tekee ihmiselle temppuja. Se ajaa kuilun partaalle ja saa maailman kaatumaan päälle pienimmistäkin asioista. Jos oman väsymyksensä tiedostaa ja sen, että omat ajatukset ja reaktiot johtuvat unen puutteesta, on helpompi nähdä valoa tunnelin päässä ja yrittää ehkä järjestää asioita niin, että väsymys vähentyisi. Univajeen pienentäminen lapsiperheessä saattaa kyllä olla aika mahdoton tehtävä. Itse lohduttaudun ajatuksella, että ihan varmasti tulee päivä jolloin lapset nukkuvat kokonaisia öitä omissa sängyissään.

Toisena tekijänä on keskustelun puute. Tai se, että keskustelu on yksipuolista (joko puhumisen hoitaa yksin vain toinen osapuoli tai sitten keskustelun aiheena aina on vauva/lapset). On tärkeää, vaikka ei aina niin helppoa, kertoa puolisolle tunteistaan, murheistaan tai siitä, jos kokee jonkun asian olevan huonosti. Yhtä tärkeää on kuunnella, kun puoliso yrittää kertoa näistä asioista sinulle. Toinen ei osaa lukea ajatuksiasi vaikka kuinka yrittäisit hänelle niitä sanattomasti viestittää (uskokaa pois, olen yrittänyt monesti). Ainoa keino on puhua ja kuunnella. Keskustelun lomassa saatattekin yhtäkkiä huomata, että ette olekaan niin kaukana toisistanne kuin luulitte. Tai oivallatte, että painitte samojen tunteiden ja asioiden kanssa.

Lähtökohdat, parisuhteet, perheet ja tilanteet ovat tietenkin kaikki erilaisia ja kaikkea menetettyä ei saa aina takaisin. Joskus paras ja ainoa ratkaisu ongelmiin on ero eikä se tee kenestäkään epäonnistujaa. Päinvastoin, on rohkeutta luottaa itseensä ja uskaltaa tehdä vaikealtakin tuntuvia päätöksiä, jos tilanne niin vaatii.

Mutta itsetutkistelua kannattaa tehdä. Lapset tuovat elämään niin suuria muutoksia ja vanhemmuus muuttaa myös meitä jokaista ihmisenä. Siksi on hyvä muistaa välillä pysähtyä muutoksen äärelle ja miettiä mistä oikein loppujen lopuksi on kysymys. Miten väsymys vaikuttaa minuun? Miten olen vanhemmuuden myötä muuttunut? Entä puoliso? Miten tunteemme ovat muuttuneet? Olenko muistanut kertoa väsymyksestäni ja tunteistani? Onko yhteys puolisoon vain hetkellisesti kadoksissa ja kuitenkin uudelleen löydettävissä? Osaammeko ja mikä tärkeintä tahdommeko edelleen olla yhdessä muutakin kuin vanhempia?

Tsemppiä kaikille pienten lasten vanhemmille ja univajeen kanssa painiville. Muistakaa, että ette ole yksin. Väittäisin, että maailmassa saattaa olla muutama muukin vanhempi, jolle vanhemmuus ja parisuhteen yhdistäminen ei välttämättä ole ihan pala kakkua.

-Outi

Seminaarihuuruja

Voi kun voisin siirtää sisälläni kihelmöivän innostuksen teille lukijoille ihan konkreettisesti! Näin tekstin välityksellä jää monta aistia hyödyntämättä ja näin ollen on mahdoton välittää täysin intoani teille, mutta hei todellakin yrittämisen arvoista!

Olin siis tosiaan viime viikonloppuna Passion For Success -seminaarissa ihanan siskoni kanssa. Menomatkalla tuli vähän pohdittua, että onko nyt niin tarpeellistakaan mennä, koska koulutuksissa on käyty enemmän ja vähemmän viimeisen puolentoista vuoden aikana ja meistä tuntui siltä, että ollaan menty jo niin paljon omia tavoitteitamme kohti ja kasvettu matkalla, että seminaarilla ei olisi meille oikein uutta annettavaa. Kuopuksen edellisenä iltana alkanut vatsatauti myös latisti fiiliksiä lähteä, mutta onneksi super aviomieheni ei antanut ajatellakaan vaihtoehtoa, että jättäisin menemättä – ellen sitten itse alkaisi purjoamaan.

Ei tarvinnut kauaa seminaarissa olla, kun muisti miksi niissä aina tulee käytyä <3. En aio alkaa referoimaan kaikkea seminaarissa oppimaani vaan haluaisin jakaa omat tähti oivallukseni viikonlopulta. Se on jotenkin niin ihanaa, miten elämässä tuntuu kaikki menevän niin, että kun olet johonkin asiaan valmis, elämä tuo eteesi kokemuksia, ihmisiä ja mahdollisuuksia, jotka taas vievät sinua eteenpäin ja saavat sinut ymmärtämään kyseistä asiaa syvällisemmin. Ehdoton tähtioivallus, jota olen kyllä viime kuukausina ihan itseksenikin miettinyt, oli Anders Haglundin pointit meidän omista ajatuksista. Itselläni on tapana ottaa omat ajatukset vähän turhan tosissaan, etenkin väsyneenä ja stressaantuneena. Itse oivalsin jokunen aika sen, että mun ei todellakaan tarvitse uskoa niitä omia loputtomia höpötyksiä pään sisällä, ja voin oikeasti päättää mihin ajatuksiin keskityn. Vaikka tallainenkin asia on moneen kertaan kuultu, niin nyt vasta hiljattain olen itsekin alkanut uskoa siihen.

Andersin pointit tästä aiheesta tulivat siis hyvään saumaan! Hän puhui paljon mielettömän hyvää asiaa ajatuksista, mutta oivaltavin vinkki minulle oli, että on turha yrittää sammuttaa ajatuksia, se ei kuitenkaan onnistu, vaan enemmänkin keskittyä siihen, ettei ota niitä liian vakavasti. Eli jos tulee joku hullu ajatus päähän ja siitä seuraa huonoja fiiliksiä, ei tämä tarkoita sitä, että ajatuksesi olisivat totta ja että ne tarvitsisivat jotain konkreettisia käytännön toimia. Esimerkiksi jos nyt tulee ihan villi ajatus autoa ajaessa, että mitähän kävisi jos sillalla kurvaisikin kaiteen läpi jorpakkoon à tämä on vain ajatus, todellakin vain ajatus, mikä ei tee ajatuksen ajatelleesta henkilöstä itsemurhaa hautovaa hullua :D, ellei sitä sitten oikeasti toteuta. Monestihan tässä kohtaa menee pieleen, alkaa miettimään, että ei varmaan ole normaalia ajatella näin, ehkäpä lapsuuden traumat ovat käsittelemättä ja siksi ajattelen näin hulluja, kohta ei ole lapsilla äitiä kun tallaista miettii ja sitten ollaankin aika ahdistuneita ja aletaan hakea omaa pahaa oloa helpottavia ratkaisuja. Ja juurikin nämä ratkaisut muodostuvat loppujen lopuksi ongelmaksi.

If you think you have a problem, the solution is the problem.

Anders Haglund

Vaikka olen omissa aiemmissa opinnoissani mielenterveyttä opiskellut, tämä oli todella pysäyttävä oppi. Miten moni riippuvuus syntyykään siitä, että omat ajatukset aiheuttavat niin suunnatonta ahdistusta, että siihen ahdistukseen tiedostamatta haetaan helpotusta jollain keinolla, josta loppujen lopuksi muodostuu ongelma. Voi että, kun muistuteltaisiin toisiamme siitä, että ei tämä elämä niin vakavaa ole, ja ajatukset ovat vain ajatuksia, ne tulee ja menee, niitä ei saa pois, vaikka kuinka haluaisi, ja tunteet, joita ajatukset meille aiheuttavat, ovat vain signaaleja siitä, kannattaako ajatusta uskoa. Kun osaisikin useammin haistattaa pitkät sille sisäiselle suputtajalle, joka niin monesti luulee olevansa oikeassa tuolla meidän pään sisällä. Ja nyt jos luet tätä, ja toteat että sun pään sisällä ei kyllä kukaan suputtele tai ajatukset lennä villisti ja hallitsemattomasti, niin haluan ehdottomasti kuulla sun mielenhallinnan vinkit…😉

Intensiivisestä viikonlopusta muistettiin ottaa vain yksi kuva :D

Pidemmittä puheitta, otetaan ajatuksiemme kanssa rennosti, nautitaan keväästä ja mennään kohti unelmiamme! <3

T. Elli

PS. Jos kiinnostus heräsi kyseistä seminaaria kohtaan, niin se järjestetään myös ensi vuonna! tästä linkistä pääset kurkkaamaan detaljeita!

Elämä alkaa offlinessä

Nyt jos koskaan elämme maailmassa, ajassa, joka on hektinen, odotuksia asettava ja hyvinkin vertailulle altis. Varsinkin sosiaalisen median ja yleensäkin internetin tietotulvan vuoksi odotamme jatkuvasti elämältä enemmän sisältöä. Tiedostamme rajattomat mahdollisuutemme ja koemme älylaitteen ruutumme kautta maailman suuruuden ja upeuden päivittäin, täysin eri tavalla kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten. Tämä meille vielä niin kovin uusi juttu kaikkine mahdollisuuksineen ja auki olevine ovineen on kaikessa upeudessaan myös haaste.

Näytämme nykyään enemmän pintaa, kuin sitä mitä tunnemme sisällä. Aina tavoitellen jotain ja yrittäen näyttää olevamme täydellisiä äitejä, rakastajia, menestyviä uraohjuksia, tasapainoisia, positiivisia ja kaikki palaset täysin hallinnassa pitäviä. Omat, miehen ja lapsien upeat harrastukset, siisti koti, terveellinen ruokavalio ja iltameditaatiot. Elämä saattaa näyttää hyvältä, ja silti sisällä tunne, että on yritettävä enemmän, jaksettava enemmän, valitettava vähemmän ja voitava paremmin. Vaikka minä rakastankin sitä, että voi kannustaa ihmisiä uskomaan omaan koko potentiaalinsa, ja kehittyä ja harjoittaa positiivista elämän asennetta, pitää se mielestäni kuitenkin pyrkiä löytämään sellaisen elämän kautta mikä tuntuu hyvältä sisäpuolella eikä sieltä mikä ainoastaan näyttää hyvältä ulospäin. Rakentaa elämää omien halujen, toiveiden ja voimavarojen, ei ulkopuolelta tulevien odotusten, paineiden tai vertailujen tuloksesta.

Tässä ajassa älypuhelimen skrollaaminen tuo meidän eteemme todella pienien hetkien pilkahduksia toisten elämästä, ja ne hetket nopealla vilahduksella saattavat näyttää täydelliseltä itse maatessasi sohvalla huonosti nukutun yön ja nopeasti nautitun kylmän kahvin jälkeen. Huomaan itse useimmiten motivoituvani jutuista sosiaalisessa mediassa, ja täytänkin seuraajalistani profiileilla, jotka tukevat tätä, mutta toisinaan uskon sen saavan meidät haluamaan asioita mitä emme oikeasti edes halua. Arvostelemaan omaa onnistumistamme urallamme, liikunnassa, vanhemmuudessa ja parisuhteessakin. Juuri äsken älyttömän siistiltä tuntunut juttu, ei instagram selauksen jälkeen tunnukaan enää niin siistiltä.

Liian usein unohdamme katsoa täydellisen kuvan taa. Sosiaalinen media hämärryttää todellisuutta ja unohdamme, että aivan kuten sinulla, myös minulla, meillä kaikilla on omat epävarmuudet, oppimiseen käytetyt tunnit ja kyyneleet, muutokseen vaadittava tahdonvoima ja sen ajoittainen menettäminen. Riidat rahasta, kasvatusasioista ja läheisyydestä. Sotkuinen koti, takkuinen tukka ja unen hajuinen hengitys aamulla. Jokainen meistää raottaa verhoa elämästään juuri sen verran, kuin haluaa muille näyttää, eikä sekään välttämättä kerro koko totuutta.

Kiillotettu ja vähän silotettu kuva ruudulla näyttää paremmalta, mutta todellinen upea elämä on oikeasti ruudun toisella puolella. Siellä on ne tunteet, voitot häviön jälkeen, valvotut yöt mutta niin suuret hymyt ensimmäisen hampaan kanssa aamulla. Siellä on pettymykset mutta myös niistä selviämiset, siellä on pitkän alamäen jälkeen huipulle pääsy upealla näkymällä, siellä on ne ihmiset joiden kanssa et tarvi filtteriä. Niitä asioita ei mikään laite tai sovellus voi ikinä korvata.

Ehkä tässä avoimien mahdollisuuksien maailmassa, to-do listojen ja somefiltterien luvatussa ajassa, haasteena ei olekaan niinkään se, että tavoittelemme ns. parempaa elämää, vaan se, että tavoitellessamme sitä emme pysähdy hetkeen, emmekä kuuntele mikä on se meidän oma äänemme metelissä. Kaiken äänen ja liikkeen keskellä pelottavinta on hiljaisuus, mutta siellä ne vastaukset on. Siellä sitä aina muistaa, että tää elämähän maistuu pirun hyvältä, VARSINKIN offlinessä.

Millaisia ajatuksia sosiaalinen media sinussa herättää? Ja koetko koskaan olevasi siihen koukussa?

Muistakaa hengittää!💓Ihanaa Viikonloppua!

-Hanna

Arjen varmat nakit: Parsakaali-tuorehernekeitto

Tässä tulee taas yksi meidän perheen arjen kestosuosikki. Tämä on superhelppo ja nopea tehdä kiireisenäkin päivänä. Keitto on miedon makuinen ja paahdetut siemenet antavat mukavasti suutuntumaa (ne houkuttelevat myös lapset lusikoimaan keittoa reippaasti). Sipulilla maustettu kaurakerma toimii tässä loistavasti. Toki ihan tavallinenkin kerma käy. Olen tehnyt keittoa myös välillä niin, että olen kaurakerman tilalla laittanut keiton sekaan vuohenjuustofetaa, sekin toimii hyvin ja tuo vähän erilaista twistiä. Jos käytät fetaa kannattaa kasvislientä laittaa hiukan reilummin.

Parsakaali-tuorehernekeitto

1 sipuli

1 parsakaali (n.300g)

200g pakasteherneitä

4 dl kasvislientä

½ tl  suolaa

mustapippuria

2dl (sipulilla maustettua) kaurakermaa

tarjoiluun:

kurpitsan- tai auringonkukansiemeniä

Silppua sipuli ja paloittele parsakaali. Kuullota sipuleita öljyssä kattilassa hetki. Lisää parsakaalit ja kasvisliemi. Keitä parsakaaleja n. 5 minuuttia. Lisää herneet ja keitä vielä pari minuuttia. Soseuta keitto sauvasekoittimella. Lisää joukkoon kaurakerma, suola ja rouhaisu mustapippuria. Paahda siemeniä hetki pannulla (varo polttamasta) ja tarjoile keitto paahdettujen siementen kera.

-Outi

Oivalluksia liikunnan ilosta

En ole koskaan ollut mikään himoliikkuja. Toki olen aina jonkin verran harrastanut jotakin liikuntaa. Lapsena tuli kokeiltua jos jonkinlaisia lajeja; lentopallo, pesäpallo, ringette…Teinivuosina en tainnut harrastaa varsinaisesti mitään lajia. Liikunnan harrastaminen tapahtui silloin pääasiassa koulun liikuntatunneilla. Laskettelua olen kyllä talvisin harrastanut ihan lapsesta asti ja se on lajina kulkenut sitkeästi mukana läpi teinivuosien tähän päivään asti. Aikuisiällä olen  löytänyt astangajoogan ja joogaharjoitus on ollut läsnä elämässäni säännöllisen epäsäännöllisesti jo kymmenisen vuotta. Se onkin ainut liikuntaharrastus, jota olen jaksanut pidempään (vaikka minulle jooga ei ole pelkästään liikuntaharrastus vaan siihen sisältyy niin paljon muutakin kuin pelkkä fyysinen puoli ja siinä ehkä onkin sen taika). Muuta liikuntaharrastusta minulla ei varsinaisesti ole ollut. Vaikka olen kokeillut kaikenlaista: erilaisia joukkuepelejä, ryhmäliikuntatunteja, balettia, pilatesta, kuntosalia… en vain koskaan löytänyt sellaista lajia josta jaksaisin innostua pidemmän päälle.

En, kunnes ihan viime vuosina jokin minussa muuttui. Olen yrittänyt miettiä mistä muutos ja uudenlainen innostus liikkumiseen syntyi ja olen tullut siihen tulokseen, että se oli monen asian summa. Luulen, että alkusysäys tapahtui, kun ylitin maagisen kolmenkympin rajan. Vaikka en ole koskaan kärsinyt mistään ikäkriiseistä, luulen, että jotenkin alitajuisesti työstin ajatusta siitä, että jos en ala pitämään itsestäni parempaa huolta, alkaa alamäki häämöttää. Toisena potkuna takapuolelle on toiminut liikuntapainotteiset geronomiopintoni. On ollut jäätävää tajuta se tosiasia, kuinka monet sairaudet ja vanhuuden vaivat olisi ehkäistävissä riittävällä liikunnalla ja kuinka tärkeää liikkuminen nyt on kahdeksankymppisen minäni toimintakyvylle. Tiedätkö muuten mitkä ovat suomalaisten terveysliikuntasuositukset? Entä toteutuuko ne sinulla? Minä en kaksi vuotta sitten vielä tiennyt, eikä ne todellakaan silloin toteutunut minun kohdallani.

Kolmantena kuin tilauksesta tarpeeseeni lisätä liikuntaa elämässäni, minua houkuteltiin mukaan pelaamaan sählyä. Sähly lajina ei ole koskaan liiemmälti houkutellut minua enkä ole pitänyt itseäni tarpeeksi kilpailunhenkisenä joukkuepeleihin. Joku tuossa eteeni tuodussa tarjouksessa kuitenkin houkutteli ja päätin lähteä kokeilemaan, vaikka päähäni nousikin kauhukuvia siitä, kuinka oksentaisin pää punaisena kentän laidalla ensimmäisen viiden minuutin jälkeen. Ensimmäisistä treeneistä on nyt noin yhdeksän kuukautta ja nyt voin sanoa, että olen löytänyt lajini. Vai sanoisinko, että olen löytänyt sen porukan, jonka takia ei tulisi mielenkään jättää treenejä väliin. Ehkä kumpaakin, uskon kuitenkin, että jälkimmäisellä on ollut ihan valtavan suuri vaikutus siihen, että jaksan innostua sählytreeneistä viikosta toiseen, niinkin paljon, että yhdestä treenikerrasta viikossa on tullut kaksi treenikertaa viikossa.

En jättäisi liikuntaa pois elämästäni enää mistään hinnasta. En vieläkään pidä itseäni minään himoliikkujana mutta liikunta on tuonut niin paljon hyvää oloa ja lisää energiaa elämääni, että on vaikea kuvitella palaavani entiseen. Sählyn lisäksi joogaan säännöllisesti ja yritän tehdä myös lihaskuntoharjoittelua (vaikka lihaskuntotreeni onkin aika tylsää tehdä yksin mutta se on sitäkin tärkeämpää). En pelkästään kuitenkaan liiku itseni takia. Tahdon olla myös hyvänä esimerkkinä lapsilleni ja toivon, että he löytävät lajinsa ja porukkansa paljon aiemmin kuin minä.

Summa summarum, neljä oivallusta joita olen liikunnasta parin viime vuoden aikana tehnyt:

Oivallus 1: Sillä kuinka paljon liikut nyt, on ihan valtavan suuri merkitys sille, kuinka voit kymmenen tai kolmenkymmenen vuoden päästä.

Oivallus 2: Hanki oma porukka sillä et vain yksinkertaisesti halua jättää yhtään treenikertaa väliin, koska sen lisäksi kuinka hyvä olon saat siitä, kun juokset itsesi kentällä uuvuksiin, saat tuplaten paremman olon siitä porukasta ympärilläsi, joka saa sinut nauramaan viikosta toiseen, tsemppaa ja kannustaa vaikka et tekisi yhtään maalia tai syöttösi lentelisivät minne sattuu.

Oivallus 3: Yksikään ihminen ei ole koskaan katunut sitä, että lähti treeneihin tai liikkumaan sen sijaan, että olisi jäänyt kotisohvalle. Ihan tosi. Vai oletko jonkun kuullut sanovan: kyllä harmittaa, kun lähdin treeneihin?

Oivallus 4: Tämä oivallus helpottaa liikunnan harrastamista huomattavasti. Sinun ei välttämättä tarvitse lähteä kotoasi minnekään harrastaaksesi liikuntaa, esim. lihaskuntoa pystyy helposti treenaamaan kotonakin (jos sinulla on pieniä lapsia, et tarvitse erikseen edes mitään painoja: lapset toimivat tarvittaessa kätevinä painoina).

Olisi kiva kuulla mistä sinä olet löytänyt liikunnan ilon? Onko se jokin tietty laji vai oletko kenties löytänyt porukkasi? Vai onko innostus lähtenyt jostain muusta?

-Outi

P.S. Sählyn myötä olen saanut elämääni myös toisen ihan mahtavan jutun. Tämän blogin nimittäin. Vaikka meitä kolmea yhdistää moni muukin asia, ilman sählyä tuskin Ellin kanssa olisimme koskaan törmänneet toisiimme.

Arjen varmat nakit: Bulls Eye - kasvislihapata

Ajattelin jakaa meidän perheen kasvissuosikkireseptin. Tämä ruoka ei täysin vegaaninen ole, mutta aika mukavasti kasviksia tähän ruokaan holahtaa ja uppoaa lapsille kuin väärä raha!
Ruokalaji vaatii jonkin verran esivalmisteluja eikä ehkä ole niitä helppotöisimpiä, mutta kiitos todella seisoo lopputuloksessa. 

Itse käytin tällä kertaa paistamiseen rypsiöljyä, koska on tämä maidoton maaliskuu haaste, muutoin olen käyttänyt paistamisessa kirkastettua voita. Öljyistä myös seesaminsiemenöljy ja avokadoöljy kestää paistamista, mutta niitä en ole tähän ruokaan ikinä kokeillut. Lihana käytin REKO-ringistä ostettua naudan jauhelihaa, mutta mikä tahansa jauheliha sopii tähän ruokaan oikein hyvin. Mausteista sen verran, että itse käytän paljon myllymausteita, joten tarkkaa määrää on vaikea arvioida. Tätä ruokaa tulee sen verran iso satsi, että mausteiden kanssa ei kannata arastella.

Bulls eye – kasvislihapata, noin 8 annosta

700-800g  porkkana

700-800g  kesäkurpitsa

50-100g  lehtikaali

1 kpl  parsakaali

2-3 kpl  sipuli

3-6 kpl  valkosipulinkynsi

400g  jauheliha

3 prk (pieni)  tom.pyree

2,5dl  kaurakerma

3-5 kpl  kananmuna (huom! kananmunan voi halutessaan jättää ruuasta pois)
Mausteet:  suola, paprikajauhe, mustapippuri, mieto chilijauhe ja grillausmauste myllystä

öljyä tai voita paistamiseen

• Voitele suurehko uunipata.
• Raasta porkkanat ja kesäkurpitsa raasteeksi. Pilko parsakaali ja lehtikaali mahdollisimman pieneksi. Kuutioi paprika ja sipuli, murskaa valkosipulinkynnet.
• Paista pannulla porkkana-kesäkurpitsa raastetta sekä parsakaalia ja lehtikaalia niin pitkään, että neste on haihtunut kasviksista. Älä laita liikaa kasviksia pannulle kerralla. Mausta jokainen paistamasi kasvissatsi erikseen yllä mainituilla mausteilla oman maun mukaan ja kaada sitten voideltuun uunipataan. Itse olen laittanut 5-10 rouhaisua maustemyllystä per paistettava satsi.
• Kuullota paprika, sipuli ja valkosipulimurska pannulla ja siirrä nämä uunipataan.
• Paista jauheliha, mausta ja siirrä uunipataan.
• Sekoita ainekset keskenään uunipadassa ja mausta vielä tarvittaessa lisää yllä mainituilla mausteilla.
• Sekoita joukkoon tomaattipyree ja kaurakerma.
• Paista uunin alatasolla 200 asteessa 20 min.
• Ota pata pois uunista, tee munan mentäviä koloja ruokaan ja riko kananmunia koloihin niin monta kuin on syöjiä. Paista uunissa vielä noin 10 min

Tarjoile tuoreen salaatin kanssa ja nauti!

Hyvää ruokahalua <3

T. Elli

Epävarmanakin eteenpäin

Kirjoittaminen on tuntunut vaikealta. Aloin pohtia, että blogissa taitaa alkuinnostuksen jälkeen olla alkanut arki. Alun innostuksessa ideoita pursusi, itsevarmuus oli huipussaan ja tuntui, että kaikki sujui hyvässä flowssa. Pikku hiljaa itsevarmuuden tilalle alkoi hiipiä epävarmuus; aiemmin ylös kirjoitetut aiheet tuntuivat turhilta tai liian suurilta ottaa niihin kantaa. Flown tilalle tuli ajatusten sekasorto.

Näinhän se menee monissa asioissa, uusien asioiden äärellä alussa tuntuu, että kaikki sujuu kuin rasvattu; Vauva-arjessa, elämänmuutoksessa, parisuhteessa, uudessa työssä, blogin kirjoittamisessakin. Yhtäkkiä epävarmuus alkaa hiipiä ajatuksiisi. "Ehkä en pystykään, ehkä en osaa, ehkä en ole tarpeeksi hyvä, mikä minä olen noin sanomaan". Epävarmuus voi iskeä yllättäen, ja saattaa lamauttaa sinut täysin sinulle tärkeänkin asian äärellä. Se voi olla jotain mitä joku sanoi, se voi olla yksi moka uuden oppimisen keskellä, se voi olla syöty suklaapatukka dieetillä, se voi olla menneisyyden haamut, se voi olla pelko. Mutta se on inhimillistä.

Meistä jokainen tuntee niin paljon. Osa tunteista on ei toivottuja; Huomaat tuntevasi kateutta vaikka samalla olet onnellinen toisen puolesta, olevasi ärsyyntynyt vaikka tajuat sen samalla olevan turhaa, ahdistuvasi juhlissa vaikka pidät ihmisistä, pelkääväsi vaikka tiedät ettei ole pelättävää, tuntevasi epävarmuutta vaikka sinun pitäisi olla vahva. Nämä tunteet elävät sinussa, koska olet ihminen. Eikä sinun pitäisi taistella saadaksesi niitä pois, vaan antaa niiden olla osa sinua, yrittää ymmärtää niitä. Antaa niiden tulla ja mennä. Ei antaa niiden määritellä sinua.

Tajusin, että minun kohdallani epävarmuuden tunne blogia kohtaan kumpuaa monen asian yhtälöstä. Pelosta jakaa asioita elämästäni, ajatuksistani, peloistani. Tiedosta, että matkan jatkuessa avaan itseäni koko ajan enemmän, joka tekee minusta haavoittuvamman. Äänistä sisälläni, jotka epäilevät itseäni. Mutta minä haluan avautua ja kehittyä. Vapautua enemmän kuin sulkeutua. Vaikka minussa on epävarmuutta, minussa on enemmän innostusta, enemmän halua kirjoittaa kuin olla hiljaa. Enemmän halua toimia peloista huolimatta, kuin antaa niiden hallita minua. 

Meistä jokaiseen mahtuu kaikki nämä epävarmuudet, pelot, epäilyt ja arvet. Mutta sitäkin enemmän meihin mahtuu rakkautta, uskallusta, uskoa sekä luottamusta. Kerätään rohkeutta kohdata myös ne tunteet, jotka eivät ehkä näytä hyvältä täydellisen elämän cv:ssä, mutta jotka tekevät sinusta sitäkin enemmän aidon epätäydellisen täydellisen. Upean juuri sellaisena kuin olet. Epävarmanakin eteenpäin kulkijan.

"The garden of life has no limits, except in your mind"

-Rumi

-Hanna💓